Paahtoastetta kovempi

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ECOSTO.FI 

Hyvä ystäväni ryhtyi alkusyksystä Ecosto-verkkokauppiaaksi, ja teki minulle tällä viikolla tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Suostuin ensimmäistä (ja todennäköisesti myös viimeistä) kertaa elämässäni kaupalliseen yhteistyöhön blogini tiimoilta. Tämä tuote on siis saatu.

Jokainen minimalismiani ja blogiani pidempään seurannut tietää, että olen varovasti harkinnut leivänpaahtimen ostoa jo yli kaksi vuotta. Löysin kerran jostakin internetin syövereistä yhden kauniin yksilön, mutta sitä ei ole ollut mistään verkkokaupasta kätevästi saatavilla. Olen myös monesti kierrellyt ja katsellut kauppojen paahdinhyllyjä sillä silmällä, mutta mikään ei ole oikein koskaan säväyttänyt. Enkä ole halunnut ostaa mitään keskinkertaista tusinavekotinta pelkästä paahtoleivän rouskahduksen ilosta.

Kun nyt sitten kuulin ystävältäni, yhteisen lounaan syönnin lomassa, käsintehdystä kromatusta paahtimesta, jonka kaikki osat ovat korjattavissa, totesin, että elämäni viimeisen ja ainoan leivänpaahtimen metsästys taitaa olla maalissa. Kun näin laitteesta kuvan, olin myyty.

Erityisesti lapset ovat toivoneet jo pitkään leivänpaahtomahdollisuutta, ja olivatkin erityisen innoissaan sellaisen viimein realisoituessa. Paahdin kuulemma näyttää vanhanajan leikkijunalta! Ja sellaiselta kuulostaa myös sen ajastimen raksutus. Leivänpaahdin vaikuttaa ensituntumalta erittäin lujatekoiselta ja luotettavalta. Siinä on brittiläistä sulavalinjaisuutta ja neuvostopanssarivaunun tukevaa tuntua.

Ensi töikseni jouduin syömään neljä ruispalaa, enkä muista, että paahdettu leipä olisi koskaan maistunut paremmalta. Tätä kannatti odottaa.

fullsizeoutput_938d

Kaunis paahdin pääsi keittiössäni muiden klassikkojen joukkoon!

[kaupallinen tiedote]

Ecosto on vastuullinen kodin-, vapaa-ajantuotteiden ja hyvinvoinnin verkkokauppa, jossa myydään päivänvaloakestävämpiä tuotteita. Kaupan tuotemerkkien osalta on kerrottu, miksi ne ovat valikoimassa sekä niiden kestävyydestä ja ympäristörasitusta pienentävistä ominaisuuksista.

Dualit-leivänpaahdin on klassikko, jota on valmistettu jo 60 vuoden ajan. Teräksinen leivänpaahdin valmistetaan käsityönä Englannissa ja kaikki osat ovat vaihdettavia tai korjattavia. Paahtimet korjataan Suomessa.

Dualit on perheyritys, jonka tärkeimpänä päämääränä on jo vuosikymmenien ajan ollut luotettavien, kestävien ja teknisesti hyvin suunniteltujen, mutta aina myös tyylikkäiden tuotteiden valmistaminen”

Uuden Ecosto-kauppiaan ja uuden paahtimeni kunniaksi MINIMALISMI koodilla -15% kaikista varastossa olevista tuotteista. Koodi on voimassa 4.10. keskiyöhön saakka.

[/kaupallinen tiedote]

Ihanan kallista

Tunnustan olevani minimalistin lisäksi edelleen parantumaton hedonisti ja hifistelijä. Olen aina rakastanut kauniita, kalliita ja ennen kaikkea toimivia esineitä ja asioita. Minulla on myös taipumusta pitää kalliimpia tuotteita lähtökohtaisesti edullisia parempina. Uskon sen ainakin osittain johtuvan edellisessä kirjoituksessa kuvaamastani taustasta. Jossakin vaiheessa huomasin, että jonkinlaisena vastareaktiona isäni taipumukselle tinkiä aina ja kaikesta, maksoin itse mielelläni jopa ylihintaa, jos koin saavani hyvää palvelua ja oikeasti sellaisia tuotteita, jotka edustivat minulle laatua ja statusta.

Muistan kuinka yliopistolla markkinoinnin professori aina kritisoi meitä suomalaisia siitä, ettei kukaan muu maailmassa kuin impivaaralaiset, halua ostaa kalliimpaa design-tavaraa alennusmyynnistä. Hän oli sitä mieltä, että juuri brändiarvo erottaa jyvät akanoista, ja siitä pitää olla valmis myös maksamaan. Huomaan usein edelleen olevani samaa mieltä. Mitä järkeä on ostaa alennuksella premium-luokan tuotteita, joiden arvosta suuri osa kuitenkin perustuu nimenomaan niiden kalleuteen ja sen mukanaan tuomaan statukseen? Ja vielä ylpeillä sillä, että sainpa halvalla! Jos priimaa on pakko ostaa, pitää siitä mielestäni kyetä maksamaan myös täysi hinta. Tiedän kuulostavani minimalistiksi todennäköisesti hieman ristiriitaiselta, mutta nämä kaksi voimaa minussa taistelee.

Tiedostan makuni kalleuden myös ruokien ja erityisesti juomien suhteen. Jostain kumman syystä se kalliimpi huolella pantu käsityöläisolut, vastajauhettu pienpaahtimokahvi, tuoreen briossin välissä lepäävä hiiligrillillä paistettu kahdesti jauhettu nauta, kauniiseen design-purkkiin pakattu kaurajuoma, parempi sisäfile medium miinus ja vuosia aidossa tammitynnyrissä kypsynyt punaviini tai täysi-ikäinen savuinen viski vain maistuu suussani paremmalta kuin halpuutetut vaihtoehdot. Varmasti laadulla on myös takeita, mutta aavistan, etten selviäsi kaikista sokkotesteistä ainakaan täysin kuivin jaloin. Enkä pidä kuitenkaan itseäni snobina, pystyn syömään hyvällä ruokahalulla myös roiskeläppäpizzan Pirkka-oluen kanssa, jos tarve vaatii. Minimalistina haluan kuitenkin ensisijaisesti pyrkiä korvaamaan määrää laadulla. Tässäkin on vielä pitkä tie edessä, mutta tiedostan vajavuuteni.

Toisaalta osaan usein jo nauraa omalle brändihuoraukselleni ja olenkin alkanut pikkuhiljaa rokottamaan itseäni sitä vastaan. Viime syksynä mm. ostin rakastamieni Happy Socksien sijaan harmaita perussukkia Lidlistä. Koska halvalla sai. Olen myös käyttänyt pitkään kalliiden merkkineuleiden ohella muutamaa jo vuosia sitten H&M:ltä parilla kympillä hankittua neuletakkia, jotka ovat edelleen aivan kuosissa. Myös lempivaatteeni, Jack & Jonesin alennusmyynnin jälkialesta viisi vuotta sitten viidellä eurolla ostettu farkkupaita, on yhä kuin uusi. Ei pienintäkään merkkiä kulumisesta. Sen sijaan vuodenvaihteessa ostamani design-farkut, joiden myyjä lupasi olevan sitä kestävämpää sorttia, ovat jälleen kerran jo haaroista puhki. Kolmen kuukauden käytön jälkeen! Eli se siitä Älä osta mitään -vuodesta. Onneksi annoin itselleni luvan korvata rikkimenevät vaatteet tarvittaessa uusilla. Kävelytyylissäni täytyy olla jotakin pahasti pielessä. Harkitsen fysioterapeuttia, tulisi takuulla halvemmaksikin. Hinta ei siis kuitenkaan oman kokemukseni perusteella kerro välttämättä mitään laadusta ja kestävyydestä.

Vanhana fanaattisena applelaisena olen kuitenkin omasta mielestäni kärsinyt kohtuuttomasti viime syksyisestä valinnasta luopua kokonaan omasta iPhonestani. Päätin tyytyä työsuhde-Honoriin lähinnä sen kahden sim-korttipaikan vuoksi. Toisaalta se oli siinä vaiheessa pakon sanelema ratkaisu, koska tarvitsin mielestäni välttämättä digijärkkärin alkavan Youtube-harrastukseni innoittamana. Syksyn osapäivätyön tuloilla ainut mahdollisuus oli luopua jostakin todellisuudessa tarpeettomasta, tässä tapauksessa siis puhelimesta, jolla onneksi oli vielä jälleenmyyntiarvoa. Sikäli en kadu päätöstäni. Tulen tietenkin käyttämään nykyisen työsuhdepuhelimeni loppuun, mutta uskon, etten jatkossa enää koskaan hyväksy Android-laitteita käyttööni. Mieluummin luovun vaikka henkilökohtaisesta liittymästäni kokonaan ja hankin itse vanhemman iPhonen sekä työ- että vapaa-ajan puhelimeksi.

Toivon kaikesta huolimatta, että tämä kuluva Älä osta mitään -vuoteni auttaa minua saamaan edes hieman etäisyyttä näihin luontaisiin taipumuksiini. Minusta on todella mielenkiintoista nähdä, onko vuosi riittävän pitkä aika muuttamaan ajatteluani oikeasti mihinkään suuntaan. Olen kuitenkin melko varma, että makuni tulee aina olemaan kallis, mutta pyrin jatkossa varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota pelkän kalliin hinnan ja merkin sijaan oikeasti laatuun. Laadun kokeminenkin on tietysti hyvin subjektiivista, mutta esimerkiksi tuosta Honorista minulla ei ainakaan ole kyllä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Tai no, olihan se halpa.

I see God in the instruments
and the mechanisms
that work reliably
–R. Buckminster Fuller