Kategoriat
teemukuntoon yleinen

Täydellinen epäonnistuminen

Minun piti olla tänään elämäni kunnossa. Ja olenkin.
Huonoimmassa sellaisessa. Varttia vaille kolme iltapäivällä minun oli tarkoitus kuopia lähtöviivaa Paavo Nurmen patsaalla, varttia kevyempänä kuin olen. Luojan kiitos Helsinki City Marathon on peruttu, koska jos yrittäisin juosta sen nyt, en näkisi enää huomista. Elokuussa lanseeraamani, vauhdilla alkanut #teemukuntoon – itseni minimalisointiprojekti on virallisesti epäonnistunut täysin. Ensimmäinen kolmannes sujui hyvin, mutta siihen se sitten tyssäsi. Seuraa kootut selitykset, lähinnä itselleni.

Marraskuussa tiesin, että ollaan koko prosessin kriittisimmillä hetkillä, mutta en osannut varautua siihen, että marraskuukausia tulisikin neljä peräkkäin! Olen jo vuosia sitten diagnosoinut itselleni keskivaikean kaamosmasennuksen ja tällä kertaa se sitten iski täydellä voimalla. Tähän kun lisää Woltin rantautumisen vihdoin myös tänne periferiaan, oli katastrofin ainekset joka hetki muutaman klikkauksen päässä.

Ja kun marraskooma lopulta kevätauringon ensisäteiden myötä hellitti, ehdin iloita energisemmästä olosta, ja siitä, että syksyllä karistetuista kiloista vain puolet oli tullut takaisin, melkein kokonaisen viikon. Vaikka maailmanlopuntunnelmainen zombie apocalypse aiheutti itsessäni enimmäkseen jännityksen sekaista hilpeyttä, oli neljän seinän sisään lukittautumisella kuitenkin yllättävän tuhoisat vaikutukset ekstrovertin kevätpörriäisen sielunelämälle.

Kaikeksi onneksemme onnistuimme myös töissä tarttumaan poikkeustilanteen tarjoamaan bisnesmahdollisuuteen, minkä seurauksena meillä on poikkeusoloista huolimatta ollut poikkeuksellisen paljon töitä. Kun kollegani kaiken lisäksi joutui kuukausi sitten sairaslomalle (ei koronan vuoksi), olen saanut tehdä töitä melkein kahden edestä ja puhelimeni on soinut lähes tauotta. Tällaisten työpäivien jälkeen viisainta olisi ollut lähteä välittömästi ulos, mutta useimmiten olen kaatunut uupuneena suoraan päiväunille.

Ihmisellä on perinteisesti tapana yliarvioida pienten valintojen ja muutosten vaikutusta lyhyellä tähtäimellä ja aliarvioida niitä pitkässä juoksussa. Näin kävi jälleen kerran minullekin. Vaikka syksyllä kolme kuukautta uutta elämäntyyliä oli sujunut suhteellisen helposti, vanhoihin tottumuksiin oli helppo lipsahtaa yksi pieni valinta kerrallaan. Kun yksittäisiä juoksulenkin väliinjättämisiä, kotiinkuljetettuja pikaruokatilauksia, Netflixin äärellä pitkäksi venähtäneitä iltoja ja vielä yhden oluen avaamisia laitetaan peräkkäin riittävän monta, syntyy korkoa korolle -ilmiön vaikutuksesta totaalinen romahdus, johon verrattuna maailmanlaajuisen pandemian talousvaikutukset ovat vielä kevyttä.

Kaikki: peruttu

Yhdessä monista viruksen tavoin riehuvista karanteenimeemeistä kerrotaan William Shakespearen kirjoittaneen aikanaan ruttoeristyksessä Kuningas Learin. Oma kirjoittamiseni sen sijaan on ollut koronteenin aikana todella tuottamatonta. Etätöihin tottuneena kotitoimiston pito on onnistunut kyllä mainiosti, mutta kahdeksan tunnin läppärin äärellä istuskelun jälkeen on ollut lähes mahdotonta saada palautettua itsensä vielä illalla ruotuun ja kirjoitusmoodiin. Säännölliset ja terveelliset elämäntavat olisivat tietenkin auttaneet tässäkin asiassa, mutta ne ovat karanneet ulottumattomiini kilpaa karvapalloksi räjähtäneen castaway-lookini kanssa.

Koska kaikki suunnittelemani kesän kohokohdat: maratoonit, festivaalit ja kirjoitusresidenssi Vipp Shelterissä on peruttu, päätin poiketa myös minimalistisesta ostospolitiikastani, ja hankin Otavan kirjasäätiöltä saamallani apurahalla jo vuosia haaveilemani vinyylilevysoittimen sekä kymmenkunta lp-levyä. Tästä on sentään ollut kirjoittamisenkin kannalta hyötyä, koska yhden vinyylin puolikas toimii loistavana luonnollisena munakellona kirjoittamisen rytmittämiseksi. Tulee noustua säännöllisesti ylös puolen kääntöä varten, ja levyn vaihtuessa on luontevaa pitää vähän pidempi paussi. Kyllä tästä vielä kirja tehdään.

WIN = What Is Next

Tämän viikon maanantaiaamuna karvas totuus kuitenkin katsoi minua syvälle silmiin ja suoraan sieluun: vaaka näytti ensimmäistä kertaa elämässäni järkyttävää kolminumeroista lukemaa: 102,2 kg. Minulta pääsi melkein itku. Syömisestäni oli lähtenyt kontrolli täysin, enkä ole pystynyt juoksemaan moneen kuukauteen. Kuitenkin ehkä kevään ja tämän alkuperäisen tavoitepäivän läheisyyden ansiosta täydellinen lamaannukseni vaihtui vihdoinkin sisuuntumiseen. Nyt tämä perkele saa luvan loppua!

Vaikka en ole onnistunut toteuttamaan ketterän kehittämisen fail fast, fail forward -periaatetta, ainakin olen onnistunut feilaamaan maxilla. On aika asettaa uusi realistisempi tavoite ja ennen kaikkea etsiä keinot ja ne pienet valinnat sen toteuttamiseksi. Koska tämä vuosi on selvästi koronan vuoksi peruttu, on luontevaa siirtää myös omaa maaliviivaani vuodella eteenpäin.

Nyt olen jo muutaman päivän ajan onnistunut syömään terveellisesti ja kohtuullisesti, välttämään alkoholia sekä tekemään päivittäin vähintään tunnin mittaisen kävelylenkin, joten toivoa jälleen on. Ja vaakakin on palannut takaisin näyttämään neuvolalukemia. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka ensi vuoteen, joten toivokaamme, että onni, voima, sisu, kestävyys, karanteeni, luovuus, ilo, vimma, jumalat ja humalat ovat kanssamme.

Reilannu vaan taksilla
Ja ku feilannu ni sit feilannu maxilla

Ruger Hauer
Kategoriat
minimalismi

Vuosi minimalismistani

Vuosi sitten sähköpostiini kilahti mailia entisen minimalismi.fi -blogin kirjoittajalta Joona Luostariselta. Hän oli lähettänyt ilmeisesti kaikille vanhoille lukijoilleen ehdotuksen, jossa ilmoitti luopuvansa blogistaan ja toivoi, että joku ottaisi siitä kopin. Joona ei ollut enää vuoteen kirjoittanut aiheesta ja oli halukas luovuttamaan bloginsa kaikkine materiaaleineen parhaan tarjouksen tekevälle. Ajatus kolahti minuun heti. Muistin kuinka paljon minua oli ärsyttänyt viisi vuotta aiemmin, kun löysin Joonan blogin ja ensimmäinen ajatukseni oli ”voi miksi en tehnyt tätä itse”! Olin kuitenkin lukenut minimalismista ensimmäisen kerran jo vuosia aiemmin Leo Babautan ja Colin Wrightin blogeista ja onnistunut karsimaan henkilökohtaiset tavarani lähes sataan jo syksyllä 2010. Sittemmin myös Joshua Fields Millburnin ja Ryan Nicodemuksen perustaman The Minimalists -blogin myötä olin haaveillut minimalistiksi ryhtymisestä. Toteutus oli jäänyt kuitenkin puolitiehen ja palkkaluokan noustessa oli maksimalismi vienyt minut täysin mennessään.

Tällä kertaa en aikonut toistaa virhettäni. Nyt ajoitus sopi täydellisesti, olinhan juuri minimalisoinut käytännössä koko elämäni kuluneen kuukauden aikana. Näin edessäni elämäni tilaisuuden. Matkassa oli kuitenkin mutka. Minimalismi.fi oli myytävänä. Ja minä olin työtön, vailla aavistustakaan siitä, mistä ja milloin seuraavan kerran saisin minkäänlaisia tuloja. Puristin kuitenkin kasaan tarjouksen, johon uskoin maksimissaan pystyväni. Kuulemma parempiakin tarjouksia oli jo jätetty, mutta päätös oli vielä tekemättä. Tulin siihen tulokseen, että omani ei taida mennä läpi, joten olin jo luopumassa leikistä. Kunnes tajusin, että eihän minun missään nimessä kannata hypätä jonkun toisen saappaisiin, kun omissakin on kyllä tilaa. Päätin aloittaa tämän oman minimalismiblogin täysin puhtaalta pöydältä. Arvelin, että vuodessa saan kasaan suunnilleen samankokoisen lukijakunnan, mitä Joonankin blogin mukana olisi tullut. Ja toisaalta minulla oli aikaa ja mahdollisuus harrastaa, joten mikäli lukijoita ei kiinnostaisi, en tippuisi korkealta. Arvioini osui oikeaan.

Minimalismi.net -blogissa on ollut ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin noin 3 000 kävijää kuukaudessa ja näyttökertoja on yhteensä lähes 90 000. Se on noin viisi kertaa enemmän kuin mitä uskalsin kuvitella. Elokuussa aloittamani tubettaminen on edennyt hitaammin, mutta Youtube-kanavallakin on kuitenkin jo 300 tilaajaa ja videoilla näyttökertoja yli 24 000. Olen ihan tyytyväinen. Suomenkieliselle minimalismisisällölle on selvästi kysyntää, joten tarkoituksena on jatkaa samaan malliin.

Minimalistin vuoteen on mahtunut paljon. Aloitin yhtä aikaa blogin kanssa kehittämisasiantuntijakoulutuksen ja sen myötä uuden työn, josta tuli heti mieluisa ja vuoden vaihteessa myös kokoaikainen. Syksyn synketessä pelattiin porukalla marraskuun minimalismipeliä ja pääsin eroon viimeisistäkin ylimääräisistä tavaroista. Kohta voisi jälleen olla aika koluta kaapit sillä silmällä, josko jotakin turhaa on päässyt kevään mittaan kertymään. Älä osta mitään -vuosi on onnistunut erinomaisesti enkä ostanut edes toisia farkkuja, vaikka edellisessä bloggauksessa niin suunnittelin tekeväni. Toistaiseksi jatketaan yksien housujen taktiikalla. Ja nythän näyttää olevan niin kesäisää, että kohta pärjää shortseilla. Yhden poikkeuksen tein ostolakkoon ja hankin parvekkeelle kesäpediksi ison ilmapatjan. Se toimii myös lasten sänkynä viikonloppuisin, toistaiseksi tosin vielä sisätiloissa. Muutamat aurinkoiset päiväunet patjalla nukkuneena en kadu, että tein lakkooni poikkeuksen.

Tällä hetkellä etsin itselleni ennen kaikkea toimivia päivittäisiä kirjoitusrutiineja. Pitkän tähtäimen tavoitteena on kirjoittaa liuskan verran joka päivä, mutta aluksi riittää muutama rivikin. Tammikuun helvetinviikolla kirjoittaminen sujui mainiosti, mutta jäi sitten sydäntalven synkkyydessä kuitenkin vähemmälle. Pyrin jatkossa siihen, että kirjoittaminen joka ilta kello kahdeksan olisi yhtä luonnollista ja pakollista kuin töihin meneminen joka aamu kello kahdeksan. Olen onnistunut tavoitteessa vaihtelevasti, mutta edellytyksiä tavanmuodostamiselle on. Välillä on täytynyt pitää vapaapäivä tai pari, kuten töistäkin, mutta toisinaan flow on vienyt mukanaan, ja tekstiä on syntynyt joskus jopa useampi sivu kerrallaan. Mitä rutiininomaisemmaksi jokailtainen kirjoittaminen tulee, sitä matalammaksi aloituskynnyskin jää. Eihän sitä joka aamu töihin lähtiessäkään tarvitse erikseen miettiä, olisiko tänään riittävästi inspiraatiota liikahtaa. Tai jos tarvii, on aika vaihtaa töitä.

Blogin yksivuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestän huomenna klo 15.00 kesämökinrannasta elämäni ensimmäisen Youtube LIVEn. Voit seurata sitä tästä tai osallistua kommentoimalla ja esitämällä kysymyksiä täällä.