Minimalistin huijarisyndrooma

Tunnen oloni kotoisaksi istuessani kotikaupunkini ydinkeskustassa, sen kalleimman kerrostalon kymmenennen kerroksen kattoterassilla. Juon kuohuviiniä porealtaassa ja katselen auringonlaskua hyvässä seurassa. Grillissä tirisee, sauna on kuumana ja oluttakin on. Seuraavana päivänä matkustan eksklusiivisesti laivalla paremman väen festivaaleille saaristoon. Myöhemmin kesällä vietämme samaisella katolla ystäväni varpajaisia, juomme hyvää viskiä ja poltamme kalliit sikarit. Vuokraghetossa asuvaksi minimalistiksi elän kuin pahaisin hedonisti hifistelijä. Ja pidän siitä. Tekemäni omistamattomuuden valinnat mahdollistavat minulle juuri sellaisen elämän, josta olen aina haaveillut.

Nykyään, kun minimalismi ei enää ole minulle niinkään aktiivista toimintaa tai johonkin pyrkimistä, vaan jonkinlainen elämän tasainen pohjavire, poden toisinaan huijarisyndroomaa. Koska en ole koko ajan luopumassa jostakin, käymässä läpi kaappeja hylly hyllyltä tai vähentämässä omistamieni sukkien määrää, en saa enää suorittamisen tuomia kicksejä. Muutto viime joulun alla pienestä yksiöstä jälleen vähän isompaan kaksioon, sen mukanaan tuomat pakolliset (ja ei-niin-pakolliset) hankinnat, sekä vaatevaraston pieni päivitys viime vuoden ostamattomuuden jäljiltä ovat kaikki osaltaan lisänneet tunnetta siitä, etten ole enää oikea minimalisti.

Tämähän on sinällään ihan hölmöä, koska tyypillisimmässä ja ainakin minulle tutuimmassa minimalismin määritelmässä on kyse nimenomaan siitä, että karsii elämästään kaiken itselleen tarpeettoman niin, että voi keskittyä siihen, mikä juuri itselle on olennaista. Jatkuva karsiminen ja vähempään pyrkiminen ei siis ole päämäärä itsessään, vaan keino sinne pääsemiseksi. Tuo tavoite voi olla jokaisella minimalistillakin hyvin erilainen. Minulla se on mutkaton ja leppoisa elämä, jonka mukanaan tuomista pikkuasioista pyrin nauttimaan joka päivä.

Toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että osa tekemistäni hankinnoista tai omistamistani asioista on oikeasti edelleen turhia. Minulla on esimerkiksi muutamia vaatteita, joita en ole käyttänyt varmaan vuoteen, mutta toisaalta ne ovat edelleen ihan hyväkuntoisia ja minulle sopiviakin, joten en ole halunnut heittää niitä pois vain hävittämisen ilosta. En tarvinnut aivan välttämättä uutta reppua, mutta vanha työkäyttöön edelleen täydellisesti sopiva Kånken osoittautui vähän liian pieneksi kesälomareissuille. Uusi isompi korvaa myös kaapissa tarpeettomana lojuneen lentolaukun sekä rikkoutuneen viikonloppukassin. Huijarisyndrooma saa minut kuitenkin miettimään, mistä vielä voisin luopua, jotta minimalismini olisi aidompaa.

Meillä oli jälleen heinäkuussa Helsingissä jo perinteeksi muodostunut minimalistimiitti, jossa joku kuvasi itseään ennen kaikkea sujuvalistiksi. Aivan mainio sana, joka kuvastaa myös omaa suhtautumistani arkeen ja siihen mikä on tarpeeksi! Minullekin olennaisempaa kuin se, että omistaa määrällisesti mahdollisimman vähän, on se, että elämä on sujuvaa ja arki rullaa kepeästi. Että en hukkaa aikaani materian paljouden tai sen liiallisen vähyyden vuoksi. En halua käyttää aikaa siivoamiseen ja tavaroiden järjestelyyn tai kunnossapitoon yhtään enempää kuin on välttämätöntä. Enkä toisaalta jätä hankkimatta oikeasti itselleni tarpeellisia asioita vain pitääkseni omistamieni tavaroiden määrän mahdollisimman pienenä. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti leivänpaahtimen hankkimista ja toisaalta lähes tarpeettomaksi jääneestä blenderistä luopumista.

Podetko sinä huijarisyndroomaa minimalismin tai jonkin muun asian parissa?

Onko minimalismi ”parempaa” materialismia?

Aina toisinaan törmää väitteisiin siitä, että minimalismi on itseasiassa erittäin tavarakeskeinen ja materialistinen elämäntyyli. Itse myönnänkin olevani edelleen materialismiin taipuvainen ja minulle on kyllä tärkeää, että harvat hankintani ovat laadukkaita, esteettisiä ja mahdollisimman kestäviä. Ostokseni ovat kuitenkin pitkän harkinnan ja toisinaan jopa vuosien haaveilun tulosta, enkä harrasta juurikaan heräteostoksia, alennusmyyntejä tai shoppailua ostelun ilosta. Toisaalta monet minimalistit ovat myös askeetikkoja ja välttelevät kaikenlaista kuluttamista ylipäätään.

Onko tavaroilla keskeinen rooli minimalismissa?

Minusta väite on yhtä absurdi kuin uskonnollisille kiihkoilijoille tyypillinen väite siitä, että ateismi on uskontoihin verrattavissa oleva aate, joka pyörii tukevasti jumalan olemassaolon kieltämisen ympärillä. Näin voi varmasti teologisesta tarkastelukulmasta ollakin, mutta ateistin arjessa jumaluuksilla on yhtä vähän tilaa ja vaikutusta kuin muumimukien keräilyllä keskivertominimalistin maanantaissa.

Miksi monet minimalistit sitten puhuvat tavaroista ja niistä luopumisesta?

Useimmille minimalismiin pyrkiville luonnollisin lähtökohta on ylenmääräisestä kuluttamisesta ja tarpeettomista tavaroista luopuminen. Jotta voi keskittyä olennaiseen ja siihen mitä pitää tärkeämpänä, täytyy sille yleensä raivata ensin tilaa. Jos elämä on koostunut jatkuvien hankintojen tekemisestä ja töissä käymisestä niiden rahoittamiseksi, vaatii tästä oravanpyörästä ulos hyppääminen radikaaleja muutoksia kulutustottumuksiin ja omaisuudenhallintaan. Downshiftaaminen ja elämän yksinkertaistaminen alkaakin monesti luontevimmin muuton tai koko muunkin elämäntilanteen muutoksen yhteydessä.

Oman tavarasuhteen uudelleen muodostaminen voi tapahtua käymällä läpi koko omaisuus yksi esine kerrallaan ja pohtimalla jokaisen kohdalla sen tarpeellisuutta tai kykyä tuottaa iloa. Tai luopumalla kerralla lähes kaikesta, esim. valitsemalla elämäntyyliksi reppureissaaminen, ja tarpeellisten asioiden hankkiminen sitä mukaa kuin niitä ilman ei voi enää elää. Viimeistään kun materiaalinen ulottuvuus on käsitelty ja saatu järjestykseen, johtaa minimalismi poikkeuksetta pohtimaan yksinkertaistamisesta ja olennaiseen keskittymistä muillakin elämänalueilla.

Monille minimalisteille on syystä tai toisesta myös yhteistä samantyyppinen estetiikantaju ja usein esim. hyvin mustavalkoisen sisustustyylin viehätys. Jopa tietyt samat brändit ja tuotteet vilahtavat monesti minimalistien kuvissa ja Instagram-virrassa. Tässä on varmasti ainakin osittain kyse ihan samasta joukkoon kuulumisen tai statuksen tavoittelun konsumerismista kuin ei-minimalisteillakin, mutta toisaalta myös joidenkin merkkien yksinkertainen funktionaalinen design vain saattaa vedota samalla tavoilla ajatteleviin. Ja tietenkin kun ostaa paljon vähemmän, on mahdollista investoida vaikkapa parempilaatuisiin huonekaluihin tai t-paitoihin moninkertaisia summia. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä minimalismissa olennaista.

Minimalismia syytetään välillä myös elitismiksi ja rikkaiden etuoikeudeksi. Totta onkin, että vapaus valita oma elämäntyylinsä ja arkensa koostumus on pitkälti meidän maailman hyvin toimeentulevan neljänneksen etuoikeus. Onneksi koko ajan yhä suurempi enemmistö kuuluu ääripäiden sijaan keskimäärin kohtuullisen toimeentulon piiriin. Haasteena tulevaisuudessa on tietysti tasapuolisen ja resurssiviisaan elintason mahdollistaminen 12 miljardin asukkaan maapallolle. Moni joutunee ryhtymään minimalistiksi ellei omasta tahdostaan, niin ainakin olosuhteiden pakosta. Nyt on hyvä alkaa jo vapaaehtoisesti harjoittelemaan.

Itse aloitin minimalistisen elämän työttömyyspäivärahalla eläessäni luopumalla lähes kaikesta, minkä omistin. Karsin elinkustannukseni mahdollisimman mataliksi ja huomasin olevani onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Selvisin Älä osta mitään -vuodesta ja totuin asumaan ahtaasti yksiössä. Nyt kun tulotasoni on jälleen noussut, hankin asioita, jotka ovat tarpeellisia ja joista olen haaveillut pitkään. Tietenkin myös iloitsen näistä hyvin harkituista ja onnistuneista ostoksista siinä kuin kuka tahansa. Elämäni ei silti pyöri materian ja ostamisen ympärillä.

Minimalismi ei ole eliitin parempaa materialismia, vaan kokonaisvaltaista oman elämän designia, joka mahdollistaa keskittymisen siihen, mikä sinulle on tärkeää.