Minimalistin huijarisyndrooma

Tunnen oloni kotoisaksi istuessani kotikaupunkini ydinkeskustassa, sen kalleimman kerrostalon kymmenennen kerroksen kattoterassilla. Juon kuohuviiniä porealtaassa ja katselen auringonlaskua hyvässä seurassa. Grillissä tirisee, sauna on kuumana ja oluttakin on. Seuraavana päivänä matkustan eksklusiivisesti laivalla paremman väen festivaaleille saaristoon. Myöhemmin kesällä vietämme samaisella katolla ystäväni varpajaisia, juomme hyvää viskiä ja poltamme kalliit sikarit. Vuokraghetossa asuvaksi minimalistiksi elän kuin pahaisin hedonisti hifistelijä. Ja pidän siitä. Tekemäni omistamattomuuden valinnat mahdollistavat minulle juuri sellaisen elämän, josta olen aina haaveillut.

Nykyään, kun minimalismi ei enää ole minulle niinkään aktiivista toimintaa tai johonkin pyrkimistä, vaan jonkinlainen elämän tasainen pohjavire, poden toisinaan huijarisyndroomaa. Koska en ole koko ajan luopumassa jostakin, käymässä läpi kaappeja hylly hyllyltä tai vähentämässä omistamieni sukkien määrää, en saa enää suorittamisen tuomia kicksejä. Muutto viime joulun alla pienestä yksiöstä jälleen vähän isompaan kaksioon, sen mukanaan tuomat pakolliset (ja ei-niin-pakolliset) hankinnat, sekä vaatevaraston pieni päivitys viime vuoden ostamattomuuden jäljiltä ovat kaikki osaltaan lisänneet tunnetta siitä, etten ole enää oikea minimalisti.

Tämähän on sinällään ihan hölmöä, koska tyypillisimmässä ja ainakin minulle tutuimmassa minimalismin määritelmässä on kyse nimenomaan siitä, että karsii elämästään kaiken itselleen tarpeettoman niin, että voi keskittyä siihen, mikä juuri itselle on olennaista. Jatkuva karsiminen ja vähempään pyrkiminen ei siis ole päämäärä itsessään, vaan keino sinne pääsemiseksi. Tuo tavoite voi olla jokaisella minimalistillakin hyvin erilainen. Minulla se on mutkaton ja leppoisa elämä, jonka mukanaan tuomista pikkuasioista pyrin nauttimaan joka päivä.

Toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että osa tekemistäni hankinnoista tai omistamistani asioista on oikeasti edelleen turhia. Minulla on esimerkiksi muutamia vaatteita, joita en ole käyttänyt varmaan vuoteen, mutta toisaalta ne ovat edelleen ihan hyväkuntoisia ja minulle sopiviakin, joten en ole halunnut heittää niitä pois vain hävittämisen ilosta. En tarvinnut aivan välttämättä uutta reppua, mutta vanha työkäyttöön edelleen täydellisesti sopiva Kånken osoittautui vähän liian pieneksi kesälomareissuille. Uusi isompi korvaa myös kaapissa tarpeettomana lojuneen lentolaukun sekä rikkoutuneen viikonloppukassin. Huijarisyndrooma saa minut kuitenkin miettimään, mistä vielä voisin luopua, jotta minimalismini olisi aidompaa.

Meillä oli jälleen heinäkuussa Helsingissä jo perinteeksi muodostunut minimalistimiitti, jossa joku kuvasi itseään ennen kaikkea sujuvalistiksi. Aivan mainio sana, joka kuvastaa myös omaa suhtautumistani arkeen ja siihen mikä on tarpeeksi! Minullekin olennaisempaa kuin se, että omistaa määrällisesti mahdollisimman vähän, on se, että elämä on sujuvaa ja arki rullaa kepeästi. Että en hukkaa aikaani materian paljouden tai sen liiallisen vähyyden vuoksi. En halua käyttää aikaa siivoamiseen ja tavaroiden järjestelyyn tai kunnossapitoon yhtään enempää kuin on välttämätöntä. Enkä toisaalta jätä hankkimatta oikeasti itselleni tarpeellisia asioita vain pitääkseni omistamieni tavaroiden määrän mahdollisimman pienenä. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti leivänpaahtimen hankkimista ja toisaalta lähes tarpeettomaksi jääneestä blenderistä luopumista.

Podetko sinä huijarisyndroomaa minimalismin tai jonkin muun asian parissa?

Aika on rahaa

Viime viikolla Minimalistinen Henna kirjoitti rohkeasti rahasta ja omista kulutustottumuksistaan, joten päätin itsekin laittaa aiheesta omat pari senttiäni likoon. Kuten olen kertonut myös minun rahankäyttöni on ollut aiemmin melko holtitonta ja minulla on ollut taipumusta elää yli varojen. Tämä ja siitä aiheutuva ahdistus olivat myös merkittäviä syitä sille, että päätin viime keväänä ryhtyä minimalistiksi. Ja kokemukseni poikkeaa Hennan omasta siinä, että olen todellakin onnistunut laittamaan kuluttamiseni kuriin ja luopumaan kaikista osamaksuista.

Edelleen siis maksan noista vanhoista huonoista tavoistani lainanlyhennystä monta sataa euroa kuukaudessa, mutta olen onnistunut pysymään maksuohjelmassa täysin enkä ole enää tehnyt uusia hankintoja luotolla. Suosittelenkin kaikille, joille rahankäyttö tuottaa päänvaivaa, absolutismia luottokorttien suhteen. Itse saksin omani silpuksi ja tein vakaan päätöksen, etten enää koskaan osta mitään osamaksulla. Sitä mitä en voi ostaa tarvittaessa heti tai johon en malta säästää etukäteen, en tule ikinä saamaan. Ymmärrän tietenkin, että esim. asuntolainassa on todennäköisesti järkeä, jos omistusasuminen tai sijoittaminen kuuluu suunnitelmiisi, mutta itse en aio enää koskaan sellaiseen sekaantua.

Minulla on ollut onni ja etuoikeus tehdä syksyn ajan kolmepäiväistä työviikkoa. Olen saanut myös liiton ansiosidonnaista päivärahaa, joten olen selvinnyt taloudellisesti ihan kohtalaisesti. Tässä on ollut ehdottomasti puolensa. Olen nauttinut suunnattomasti ylipitkistä viikonlopuista ja siitä, että olen voinut käyttää runsaasti aikaa itselleni tärkeisiin asioihin, kuten tämän blogin kirjoittamiseen ja tubettamiseen. Olen myös lukenut paljon ja voinut viettää enemmän aikaa lasten ja ystävien kanssa. Nyt tilanne muuttuu, kun aloitan vuodenvaihteessa jälleen kokopäivätyön. Toimenkuva- ja palkkaneuvottelut ovat vielä hieman vaiheessa, mutta jatkan siis nykyisessä työpaikassani myynnin ja markkinoinnin parissa. Voi olla, että menee jonkin aikaa tottua viisipäiväiseen viikkoon, mutta pyrin jatkossakin mm. ylläpitämään samaa julkaisutahtia blogissa ja youtubessa.

Järjestelyn myötä olen oppinut arvostamaan aikaani entistäkin korkeammalle ja toisaalta mittaamaan myös kustannuksia rahan lisäksi ajassa. Kun vanha imurini hajosi ja pohdin sen korvaamista varrellisella rikkaimurilla, laskin tarkkaan kuinka monta työpäivää tai tuntia se tulisi minulle maksamaan. Toisaalta vanhakin imuri oli vielä korjattavissa, mutta se oli muutenkin melko epäkäytännöllinen nykyisiin asumisolosuhteisiini. Sain onneksi vanhan imurin vielä myytyä, joten uutta ei tarvinnut maksaa kokonaan hartiapankilla. Rikkaimuri on osoittautunut siinä mielessä loistavaksi valinnaksi, että olen imuroinut huomattavasti useammin ja enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta koska kotini on tästä johtuen nykyään aina lähes pölytön, en tarvitse erillistä suursiivousta edes jouluna. Aikaa ja vaivaa voi siis säästää monella eri tavalla!

Laskeskelin tässä myös, että keväällä ottamani laina tulee minulle aivan järjettömän kalliiksi, jos maksan sen pois alkuperäisen aikataulun mukaisesti. Toisaalta jos lyhennän lainaa vielä reilulla sadalla eurolla enemmän joka kuukausi, saan sen maksettua vuotta nopeammin ja säästän tuhansia euroja korkokuluissa. Tämä maksaa minulle siis noin yhden työpäivän lisää kuukaudessa, mutta toisaalta lyhentää velkavankeuttani huomattavasti. Olen edelleen kuluneen syksyn aikana tehnyt erinäisiä hankintoja suunnilleen vastaavalla summalla kuukaudessa, mutta nyt päätän, että sekin raha on yksinkertaisesti välttämätöntä käyttää lainan maksuun.

Seuraavista kahdesta vuodesta tulee siis näillä näkymin tähän astisen elämäni vaikeimmat älä osta mitään -vuodet! Pyrin laittamaan kaikki mahdolliset ostamiseen liittyvät mieliteot toistaiseksi pitoon. Tiedän kuitenkin jo nyt, että esim. jalassani olevat ainoat farkkuni tulevat hajoamaan hetkenä minä hyvänsä, joten ne on pakko kohta korvata uusilla. Jos joku siis menee rikki, annan itselleni luvan mahdollisuuksien mukaan korvata sen ehjällä. Mutta kaikki muu ostaminen ruokaa ja välttämättömiä kulutushyödykkeitä lukuunottamatta olkoon pannassa.

 

Musta perjantai

On jälleen se aika vuodesta. Pimeää ja märkää, harmaata ja mustaa. Mikäpä piristäisikään tällaista päivää paremmin, kuin superedulliset löydöt alennusmyynnistä. Olenkin aina halunnut juuri tuollaisen pölynimurin! Enkä voi elää ilman käsikäyttöistä kahvimyllyä! Miten olen voinut edes selvitä hengissä tähän asti ilman sitä? Entisenä maksimalistina olen näköjään edelleen melko helppoa riistaa hyvin kohdistetuille markkinointiviesteille. Onneksi onnistuin pitämään itseni kurissa ja valitsemaan ”älä osta mitään” -päivän. Se on hyvä turvasatama meille kuntoutuksessa oleville materialisteille.

Kävin hiljattain Stockmannilla katsomassa mitä kaikkea en oikeastaan koskaan enää tarvitse. Samalla pohdin, että mikä siinä onkin, että uuden ostamisesta keskimäärin tulee kuitenkin ihmiselle ainakin hetkellisesti hyvä mieli. Sain oivia vastauksia parhaillaan lukemastani Fumio Sasakin kirjasta Goodbye, things. Kerron muuten kirjasta lisää ensi viikon #kirjakeskiviikko-videolla.

Ihmismielen ongelma omistamisen suhteen johtuu taipumuksestamme kaivata vaihtelua. Tottuminen ja kyllästyminen olemassaoleviin tavaroihin, kuvioihin ja joskus jopa ihmisiin saa meidät helposti turtumaan ja toisinaan ryhtymään jopa epätoivoisiin tekoihin. Todellisuudessa on välillä hyvä pysähtyä miettimään, että meillä oikeastaan on jo kaikkea, mitä olemme aina halunneet. Housut, jotka sinulla on jalassasi oli todennäköisesti joskus kaupan hyllyllä ja sinä halusit ostaa ne itsellesi. Työ, jossa et välttämättä enää viihdy oli aikanaan sellainen, johon ihan itse hait. Täytit työhakemuksen omin pikku kätösin ja yritit tehdä parhaan mahdollisen vaikutelman työhaastattelussa. Myös ihmissuhteet, joissa elät, ovat pääosin sinun itsesi valitsemia.

Ja vaikka hankkisimme kuinka paljon uusia asioita elämäämme, niille käy lopulta täsmälleen samalla tavalla. Mikään mitä ostat, ei säilytä uutuudenviehätystään kovin pitkään. Eikä mikään tavoite, jonka saavutat, riitä pitämään sinua tyytyväisenä enää hetken päästä. Muistan, kuinka joitakin vuosia sitten ostin elämäni ensimmäisen BMW:n, josta olin haaveillut pikkupojasta saakka. Otin varmasti kyseisessä kaupassa takkiini, mutta auto oli vain aivan pakko saada. Ja jo samana päivänä, kun ajoin sillä kotiin, tiesin millaisen Bemarin haluan seuraavaksi! Ostamisen tuottama ilo on ohimenevää ja suurin ongelma siinä on, ettei sitä lopulta saa 30.000 euron autosta sen enempää kuin 3.000 euron autosta.

Toinen haaste ostamisessa on, että alamme helposti pitää omistamiamme esineitä niiden käyttöarvon lisäksi itseilmaisun välineinä. Saatamme hankkia asioita vain statuksen vuoksi tai saadaksemme huomiota ja hyväksyntää. Tunnistan itsessäni fanaattisena applelaisena taipumusta tähänkin. Hyväksynnän kaipaaminen kuulunee osittain ihmisyyteen, mutta tuottaa ongelmia, jos ja kun alamme mittaamaan omaa tai toisten arvoa sillä perusteella, mitä ja millaisia tavaroita omistamme. Tämä johtaa helposti siihen, että ainut keino itsetunnon kohottamiseksi on ostaa enemmän ja kalliimpaa! Eikä aikaakaan, kun se mitä omistamme alkaakin omistaa meidät.

Kuinka usein muistamme olla kiitollisia siitä, että meillä on jo oikeastaan kaikkea, mistä olemme joskus haaveilleet? Todellinen onnellisuus ja oman itsen arvostaminen alkaa siitä, kun lakkaamme haluamasta lisää.

Tarpeettoman tavaran ostaminen alennuksella tulee loppuviimein todella kalliiksi. Varokaa mustaa jäätä. #mustaperjantai #äläostamitään