Et ole osa suurta kertomusta

Kaksi vuotta sitten päätin ryhtyä minimalistiksi. Karsin elämästäni kaiken, mikä ei ollut tarpeellista tai tuottanut enää iloa. Olen opetellut keskittymään siihen, mikä minulle on tärkeää ja olennaista. En puuduta enää itseäni turhalla ylenmääräisellä kuluttamisella, jatkuvalla aivottomalla viihteellä tai pyrkimällä jatkuvasti jonnekin. Monen asian suhteen fear of missing out on vaihtunut joy of missing outiksi. Viimeisimpänä olen luopunut henkilökohtaisesta Facebook-tilistä ja Twitterin käytöstä yli kymmenen vuoden jatkuvan puhelimen rapsuttelun jälkeen. Nyt minusta tuntuu siltä, että mitä vähemmän yritän elää, sitä paremmin voin. Ja elän.

Muutama viikko sitten sain puhua aiheesta rakastamani Fight Club -elokuvan 20-vuotisnäytöksessä. Puheeni muodostui osittain tasan vuosi sitten kirjoittamistani Maksimalistin tunnustuksista ja jatkui näin:

Miksi minimalismi on vastakulttuuria?

Aivojemme softwaren tuotekehitys päättyi ilmeisesti noin 50 000 vuotta sitten. Evoluutio ajaa meitä edelleen metsästäjä-keräilijän vaistoilla ja logiikalla: se kenen luolassa on eniten tavaraa, selviää kylmästä talvesta parhaiten. Geenien ohjaaman hamstraamisen lisäksi kaipaamme suuria kertomuksia, koska tarinankerronnan taito erottaa meidät muista kädellisistä. Kertomukset ovat ikään kuin yksinkertaistettuja ratkaisuja elämään ja sen ongelmiin. Valitettavan usein ne ovat kuitenkin vain us & them -tyyppisiä oikeassa olemisen manifesteja, joista kirjoitetaan ainoastaan voittajien historiaa. Mutta maailma on kompleksinen ja ongelmat usein systeemisiä ja mutkikkaita. Todellisuudessa tarina ei ratkaise.

Jälkimodernissa nykyajassa yksittäisistä suurista kertomuksista on pitkälti luovuttu. Ilmastoahdistus voitaneen luokitella viimeisimmäksi saman kokoluokan tarinaksi. Näitä jo pääosin sammuneita kertomuksia ovat olleet mm. monet uskonnot, nationalismi, kolonialismi, maailmansodat ja suuret lamat. Tilalle on tullut liberaali tarinoiden tavaratalo, josta jokainen voi valita haluamansa rusinat loputtomasta määrästä pullia, ja luoda itse oman tarinansa löytääkseen merkityksen ja tarkoituksen elämään. Tämä johtaa helposti konsumerismiin, jossa kulutetaan hyödykkeiden lisäksi ideologioita ja lifestyleä. Teemme työtä, jota vihaamme ja käytämme rahaa, jota emme ole vielä ansainneet ostaaksemme asioita, joita emme tarvitse, tehdäksemme vaikutuksen ihmisiin, joista emme edes pidä.

Valittua tarinaa vahvistetaan edelleen rituaaleilla ja uhraamalla. Yli 50 000 euroa maksaneen BMW:n ostaja ylistää hankintaansa lähipiirilleen, tai vähintään itselleen, koska on tehnyt niin suuria uhrauksia sen eteen. Näin tarina vahvistaa itseään. Sosiaalisessa mediassa rakennamme sitä edelleen luomalla itsemme uudelleen Facebookissa tai lavastamalla elämäämme Instagramissa. Henkilö vitun brändi. Uutta iPhonea on hiveltävä jatkuvasti. Valtasormus pitää meidät yötä päivää kaiken näkevien algoritmien otteessa. My Precious! Pikkuhiljaa asiat, jotka omistat, alkavat omistaa sinut.

Sinä ≠ omaisuutesi

Sinä et kuitenkaan ole autosi tai merkkivaatteesi. Et omaisuutesi tai kotisi sisustustyyli. Mietitkö koskaan millainen sohva kuvastaisi sinun persoonallisuuttasi? Minä mietin millainen on persoona, jota voi kuvastaa sohvalla. Kukaan ei kuollessaan mieti, että näkyykö kello. Tai että olisinpa tänään rikkaimmillani. Jokainen syntyy ja kuolee minimalistina. Onnellinen se, joka ymmärtää myös elää niin. Vasta kun on luopunut kaikesta, on vapaa tekemään mitä vaan.

I found freedom.
Losing all hope was freedom.

”Elämän tarkoitus on olla ihan sika onnellinen.” Miten sitten voi elää onnellisena? Usein kuulee sanottavan, että ihmiset ovat nykyään masentuneita juuri siksi, koska elämästä puuttuu tarkoitus ilman suurten kertomusten antamaa merkitystä – kun tarina ei enää ole uskottava tai ikioman luominen ei onnistu. Minä väitän, että emme ole masentuneita, koska meiltä puuttuu päämäärä ja kertomus, vaan koska etsimme sitä turhaan!

This is your life and it’s ending one minute at a time. Kokeilepa viettää minuutin hiljainen hetki suurten kertomusten muistoa kunnioittaen. Laita halutessasi silmät kiinni tai pidä ne auki. Voit keskittyä hengitykseen tai antaa vain ajatusten tulla ja mennä. Voit myös laskea, kuinka monta kertaa tekee mieli tarttua puhelimeen.

Maailmankaikkeudella ei ehkä olekaan tarkoitusta tai suurta kosmista yhtenäisteoriaa. Olemme vain ohimenevää värähtelyä, joka tulee ja menee ilman sen erityisempää tarkoitusta. Emme ole kauniita ja ainutlaatuisia lumihiutaleita. Kinoksessa kaikki näyttävät kuitenkin samalta. Toiset vain joku ohimenevä elämän ajokoira on saattanut värjätä aurinkoisemmiksi. Minimalismi on tarpeettoman tavaran lisäksi tarpeettomasta tarinasta luopumista. Olemassaolon ydin onkin merkityksettömyydessä, sen tunnistamisessa, tunnustamisessa, hyväksymisessä ja lopulta rakastamisessa. Et ole osa suurta kertomusta. Ei ole mitään suurta kertomusta.

Älä osta (melkein) mitään – minimalisti ostoksilla

Älä osta melkein mitään.

Älä osta mitään -vuoteni alkaa olla loppusuoralla ja se on onnistunut yllättävän hyvin. Olen tietenkin ostanut ruokaa ja muita pakollisia päivittäistavaroita, mutta en juurikaan vaatteita tai muita isompia hankintoja. Idea kokonaiseen ostoksettomaan vuoteen alkoi kypsyä viime vuonna Älä osta mitään -päivän aikoihin. Vaikka olin ollut silloin minimalisti jo yli puolen vuoden ajan, ja luopunut turhasta ostamisesta, olin edelleen tehnyt joitakin isompia hankintoja, joihin kului tietysti rahaa ja ennen kaikkea aikaa. Esimerkiksi kameraostoksilla halusin tehdä ostopäätökseni huolella ja huomasin käyttäväni useita iltoja hintavertailuihin, arvosteluiden lukemiseen ja erinäisten Youtube-videoiden katseluun. Ja tottakai ostoksiin piti myös hankkia rahat olemalla töissä ja luopumalla niiltä osin vapaa-ajasta.

Koska pidän itseni haastamisesta ja erilaisista projekteista, päätin kokeilla olisiko minusta kokonaisen vuoden mittaiseen ostolakkoon. Määrittelin itselleni säännöksi, että rikkoutuneen tavaran tilalle on lupa hankkia uusi, mikäli se on aivan välttämätöntä. Muutaman pakollisen hankinnan olen joutunutkin tekemään ja pari enemmän tai vähemmän tarpeellista, mutta oman elämänlaadun kannalta itselleni olennaista ostosta on tullut tehtyä.

Mitä sitten olen ostanut?

Ensimmäinen pakollinen poikkeama ostamattomuuteen tuli vastaan kesällä, kun juoksukenkäni tulivat tiensä päähän. Olen joskus aiemmin tehnyt sen virheen, että kuvittelin lenkkareiden kestävän yli tuhat kilometria, mutta onnistuin silloin juoksemaan pohkeeni täysin tukkoon, mistä seurasi useamman vuoden ongelmat ja täysi motivaation menetys koko harrastusta kohtaan. Koska elokuun maratonille oli vielä aikaa ja monta lenkkiä edessä ennen sitä, päätin investoida kesälomarahoista uudet juoksukengät. Vanhat eivät siis olleet varsinaisesti rikki, mutta käytännössä käyttökelvottomat, joten soin itselleni omien sääntöjeni vapaan tulkinnan näiltä osin.

Hellekesän seurauksena jouduin myös tekemään (lähes) pakollisen päivityksen kuulokeosastoon. Olin jo parin vuoden ajan lenkkeillyt isot Beats Studiot päässä kesät talvet, ja varsinkin kylmillä ilmoilla ne lämmittivät korvia oikein mukavasti. Kolmenkymmenen asteen helteessä sen sijaan meinasin hukkua niagaraan ja kuolla luurit päässä lämpöhalvaukseen. Tajusin, etten selviä maratonista hengissä, ellen vaihda huomattavasti kevyempiin. Niinpä päädyin ostamaan näppärät Applen Airpodit enkä ole kyllä katunut hetkeäkään. Sorruin myös ilmeisesti auringonpistoksen seurauksena ostamaan itselleni kesätuoksun, joka olkoon Älä osta mitään -vuoteni virallinen synti ja häpeä – suloinen turhake.

Farkkuepisodistani olen jo aiemmin kertonutkin ja valitettavasti jouduin syksyllä jälleen hankkimaan uudet, kun vanhat kuluivat puhki. Tällä kertaa päädyin rajuun ratkaisuun ja ostin housuni H&M:ltä. Kävin kyllä ensin kiertämässä kolme paikallista kirpputoria, mitä en ole tehnyt vuosikymmeniin(!), josko olisin löytänyt niiltä sopivat, mutta yhtään oikean kokoisia tai edes välttävän mallisia ei osunut kohdalle. Koska mikään merkki tai edes korkea hinta ei ole onnistunut takaamaan farkkujen kestävyyttä käytössäni, päätin siirtyä suosiolla halvempiin. Myös parit uudet alushousut jouduin ostamaan, kun vanhoista puuvillaisista alkoi näkyä läpi. Näiden lisäksi lähes kaikki t-paitani ovat kuluneet puhki ja sukkia on jäljellä enää muutamat ehjät, mutta yritän sinnitellä niillä vielä vuoden loppuun asti.

Onnistuneen vuoden päätän matkustamalla jouluksi ja uudeksivuodeksi New Yorkiin. Tämä on samalla 40-vuotislahja itselleni. Ja koska en ole lentänyt enkä autoillut vuosiin, aion tehdä tämän ensimmäisen mannertenvälisen matkani hyvällä omallatunnolla ilman ilmastoahdistusta. Enkä osta tuliaisia, vaan panostan itse kokemukseen.

Ensi vuonna aion jatkaa hyvinkin samaa linjaa ostosten suhteen. Vähän joudun uusia vaatteita hankkimaan rikkinäisten tilalle, mutta mitään ostoslistaa en ole tämän vuoden aikana tammikuuta varten kerännyt. Enkä kyllä oikeasti tarvitsekaan mitään, mitä minulla ei jo olisi.

Huomenna on jälleen Black Friday ja Älä osta mitään -päivä. Kumpaa sinä vietät?

Lyhyt haastatteluni aiheen tiimoilta perjantaina noin klo 10.45 Ylen Radio Suomen Päivässä.

Ihanan kallista

Tunnustan olevani minimalistin lisäksi edelleen parantumaton hedonisti ja hifistelijä. Olen aina rakastanut kauniita, kalliita ja ennen kaikkea toimivia esineitä ja asioita. Minulla on myös taipumusta pitää kalliimpia tuotteita lähtökohtaisesti edullisia parempina. Uskon sen ainakin osittain johtuvan edellisessä kirjoituksessa kuvaamastani taustasta. Jossakin vaiheessa huomasin, että jonkinlaisena vastareaktiona isäni taipumukselle tinkiä aina ja kaikesta, maksoin itse mielelläni jopa ylihintaa, jos koin saavani hyvää palvelua ja oikeasti sellaisia tuotteita, jotka edustivat minulle laatua ja statusta.

Muistan kuinka yliopistolla markkinoinnin professori aina kritisoi meitä suomalaisia siitä, ettei kukaan muu maailmassa kuin impivaaralaiset, halua ostaa kalliimpaa design-tavaraa alennusmyynnistä. Hän oli sitä mieltä, että juuri brändiarvo erottaa jyvät akanoista, ja siitä pitää olla valmis myös maksamaan. Huomaan usein edelleen olevani samaa mieltä. Mitä järkeä on ostaa alennuksella premium-luokan tuotteita, joiden arvosta suuri osa kuitenkin perustuu nimenomaan niiden kalleuteen ja sen mukanaan tuomaan statukseen? Ja vielä ylpeillä sillä, että sainpa halvalla! Jos priimaa on pakko ostaa, pitää siitä mielestäni kyetä maksamaan myös täysi hinta. Tiedän kuulostavani minimalistiksi todennäköisesti hieman ristiriitaiselta, mutta nämä kaksi voimaa minussa taistelee.

Tiedostan makuni kalleuden myös ruokien ja erityisesti juomien suhteen. Jostain kumman syystä se kalliimpi huolella pantu käsityöläisolut, vastajauhettu pienpaahtimokahvi, tuoreen briossin välissä lepäävä hiiligrillillä paistettu kahdesti jauhettu nauta, kauniiseen design-purkkiin pakattu kaurajuoma, parempi sisäfile medium miinus ja vuosia aidossa tammitynnyrissä kypsynyt punaviini tai täysi-ikäinen savuinen viski vain maistuu suussani paremmalta kuin halpuutetut vaihtoehdot. Varmasti laadulla on myös takeita, mutta aavistan, etten selviäsi kaikista sokkotesteistä ainakaan täysin kuivin jaloin. Enkä pidä kuitenkaan itseäni snobina, pystyn syömään hyvällä ruokahalulla myös roiskeläppäpizzan Pirkka-oluen kanssa, jos tarve vaatii. Minimalistina haluan kuitenkin ensisijaisesti pyrkiä korvaamaan määrää laadulla. Tässäkin on vielä pitkä tie edessä, mutta tiedostan vajavuuteni.

Toisaalta osaan usein jo nauraa omalle brändihuoraukselleni ja olenkin alkanut pikkuhiljaa rokottamaan itseäni sitä vastaan. Viime syksynä mm. ostin rakastamieni Happy Socksien sijaan harmaita perussukkia Lidlistä. Koska halvalla sai. Olen myös käyttänyt pitkään kalliiden merkkineuleiden ohella muutamaa jo vuosia sitten H&M:ltä parilla kympillä hankittua neuletakkia, jotka ovat edelleen aivan kuosissa. Myös lempivaatteeni, Jack & Jonesin alennusmyynnin jälkialesta viisi vuotta sitten viidellä eurolla ostettu farkkupaita, on yhä kuin uusi. Ei pienintäkään merkkiä kulumisesta. Sen sijaan vuodenvaihteessa ostamani design-farkut, joiden myyjä lupasi olevan sitä kestävämpää sorttia, ovat jälleen kerran jo haaroista puhki. Kolmen kuukauden käytön jälkeen! Eli se siitä Älä osta mitään -vuodesta. Onneksi annoin itselleni luvan korvata rikkimenevät vaatteet tarvittaessa uusilla. Kävelytyylissäni täytyy olla jotakin pahasti pielessä. Harkitsen fysioterapeuttia, tulisi takuulla halvemmaksikin. Hinta ei siis kuitenkaan oman kokemukseni perusteella kerro välttämättä mitään laadusta ja kestävyydestä.

Vanhana fanaattisena applelaisena olen kuitenkin omasta mielestäni kärsinyt kohtuuttomasti viime syksyisestä valinnasta luopua kokonaan omasta iPhonestani. Päätin tyytyä työsuhde-Honoriin lähinnä sen kahden sim-korttipaikan vuoksi. Toisaalta se oli siinä vaiheessa pakon sanelema ratkaisu, koska tarvitsin mielestäni välttämättä digijärkkärin alkavan Youtube-harrastukseni innoittamana. Syksyn osapäivätyön tuloilla ainut mahdollisuus oli luopua jostakin todellisuudessa tarpeettomasta, tässä tapauksessa siis puhelimesta, jolla onneksi oli vielä jälleenmyyntiarvoa. Sikäli en kadu päätöstäni. Tulen tietenkin käyttämään nykyisen työsuhdepuhelimeni loppuun, mutta uskon, etten jatkossa enää koskaan hyväksy Android-laitteita käyttööni. Mieluummin luovun vaikka henkilökohtaisesta liittymästäni kokonaan ja hankin itse vanhemman iPhonen sekä työ- että vapaa-ajan puhelimeksi.

Toivon kaikesta huolimatta, että tämä kuluva Älä osta mitään -vuoteni auttaa minua saamaan edes hieman etäisyyttä näihin luontaisiin taipumuksiini. Minusta on todella mielenkiintoista nähdä, onko vuosi riittävän pitkä aika muuttamaan ajatteluani oikeasti mihinkään suuntaan. Olen kuitenkin melko varma, että makuni tulee aina olemaan kallis, mutta pyrin jatkossa varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota pelkän kalliin hinnan ja merkin sijaan oikeasti laatuun. Laadun kokeminenkin on tietysti hyvin subjektiivista, mutta esimerkiksi tuosta Honorista minulla ei ainakaan ole kyllä yhtään mitään hyvää sanottavaa. Tai no, olihan se halpa.

I see God in the instruments
and the mechanisms
that work reliably
–R. Buckminster Fuller