Kategoriat
minimalismi

Musta perjantai

On jälleen se aika vuodesta. Pimeää ja märkää, harmaata ja mustaa. Mikäpä piristäisikään tällaista päivää paremmin, kuin superedulliset löydöt alennusmyynnistä. Olenkin aina halunnut juuri tuollaisen pölynimurin! Enkä voi elää ilman käsikäyttöistä kahvimyllyä! Miten olen voinut edes selvitä hengissä tähän asti ilman sitä? Entisenä maksimalistina olen näköjään edelleen melko helppoa riistaa hyvin kohdistetuille markkinointiviesteille. Onneksi onnistuin pitämään itseni kurissa ja valitsemaan ”älä osta mitään” -päivän. Se on hyvä turvasatama meille kuntoutuksessa oleville materialisteille.

Kävin hiljattain Stockmannilla katsomassa mitä kaikkea en oikeastaan koskaan enää tarvitse. Samalla pohdin, että mikä siinä onkin, että uuden ostamisesta keskimäärin tulee kuitenkin ihmiselle ainakin hetkellisesti hyvä mieli. Sain oivia vastauksia parhaillaan lukemastani Fumio Sasakin kirjasta Goodbye, things. Kerron muuten kirjasta lisää ensi viikon #kirjakeskiviikko-videolla.

Ihmismielen ongelma omistamisen suhteen johtuu taipumuksestamme kaivata vaihtelua. Tottuminen ja kyllästyminen olemassaoleviin tavaroihin, kuvioihin ja joskus jopa ihmisiin saa meidät helposti turtumaan ja toisinaan ryhtymään jopa epätoivoisiin tekoihin. Todellisuudessa on välillä hyvä pysähtyä miettimään, että meillä oikeastaan on jo kaikkea, mitä olemme aina halunneet. Housut, jotka sinulla on jalassasi oli todennäköisesti joskus kaupan hyllyllä ja sinä halusit ostaa ne itsellesi. Työ, jossa et välttämättä enää viihdy oli aikanaan sellainen, johon ihan itse hait. Täytit työhakemuksen omin pikku kätösin ja yritit tehdä parhaan mahdollisen vaikutelman työhaastattelussa. Myös ihmissuhteet, joissa elät, ovat pääosin sinun itsesi valitsemia.

Ja vaikka hankkisimme kuinka paljon uusia asioita elämäämme, niille käy lopulta täsmälleen samalla tavalla. Mikään mitä ostat, ei säilytä uutuudenviehätystään kovin pitkään. Eikä mikään tavoite, jonka saavutat, riitä pitämään sinua tyytyväisenä enää hetken päästä. Muistan, kuinka joitakin vuosia sitten ostin elämäni ensimmäisen BMW:n, josta olin haaveillut pikkupojasta saakka. Otin varmasti kyseisessä kaupassa takkiini, mutta auto oli vain aivan pakko saada. Ja jo samana päivänä, kun ajoin sillä kotiin, tiesin millaisen Bemarin haluan seuraavaksi! Ostamisen tuottama ilo on ohimenevää ja suurin ongelma siinä on, ettei sitä lopulta saa 30.000 euron autosta sen enempää kuin 3.000 euron autosta.

Toinen haaste ostamisessa on, että alamme helposti pitää omistamiamme esineitä niiden käyttöarvon lisäksi itseilmaisun välineinä. Saatamme hankkia asioita vain statuksen vuoksi tai saadaksemme huomiota ja hyväksyntää. Tunnistan itsessäni fanaattisena applelaisena taipumusta tähänkin. Hyväksynnän kaipaaminen kuulunee osittain ihmisyyteen, mutta tuottaa ongelmia, jos ja kun alamme mittaamaan omaa tai toisten arvoa sillä perusteella, mitä ja millaisia tavaroita omistamme. Tämä johtaa helposti siihen, että ainut keino itsetunnon kohottamiseksi on ostaa enemmän ja kalliimpaa! Eikä aikaakaan, kun se mitä omistamme alkaakin omistaa meidät.

Kuinka usein muistamme olla kiitollisia siitä, että meillä on jo oikeastaan kaikkea, mistä olemme joskus haaveilleet? Todellinen onnellisuus ja oman itsen arvostaminen alkaa siitä, kun lakkaamme haluamasta lisää.

Tarpeettoman tavaran ostaminen alennuksella tulee loppuviimein todella kalliiksi. Varokaa mustaa jäätä. #mustaperjantai #äläostamitään

Kategoriat
minimalismi

Minimalistin lahjat

Sekä omat että kolmen tyttäreni syntymäpäivät osuvat melko lähekkäin pitkin syksyä. Juhlaputki huipentui jälleen isänpäivään ja eilen vietettyihin kuopuksen synttärijuhliin. Ilmoitin lapsille jo hyvissä ajoin kesällä, että isältä ei sitten enää jatkossa saa turhaa tavaraa lahjaksi, vaikka se olisi kuinka kivaa ja ihanaa. Nugettien ensimmäinen reaktio näytti olevan kevyehkö järkytys ja pettymyskin. Nuorimmainen ilmeisesti kuvitteli, ettei iskältä saa enää lahjoja ollenkaan. Pienillä tarkennuksilla kaikki kuitenkin toipuivat shokista ja jäivät jännittämään, mitä voi antaa lahjaksi ellei anna tavaraa.

Tottahan tytöt alkavat olla jo sen ikäisiä, että ovat saaneet kavereiltakin lahjaksi aika paljon esim. elokuvalippuja ja lahjakortteja vaatekauppoihin tai kahviloihin. En halunnut kuitenkaan lähteä fast fashion (tai food) -ketjuja kannattamaan, joten täytyi keksiä jotakin muuta. Esikoinen saikin minulta lahjakortin laserpeli Megazoneen, jonka huomasin ilokseni löytäneen vihdoin tiensä myös tänne perähikiälle kaikkien vuosien odottelun jälkeen. Keskimmäisen syntymäpäiväjuhlat järjestettiin samaisessa paikassa, joten hän sai lahjakortin hohtokeilaukseen. Nuorin neideistä saa puolestaan lahjakortin Duudsonit Activity Parkiin.

Tottahan tyttäret halusivat myös lahjoa minua isänpäivän merkeissä ja odotinkin mielenkiinnolla, että mitähän muikkelit keksivät. Täysin minimalistiselle linjalle he eivät olleet lähteneet, mutta lahjat olivat silti hyvinkin osuvia. Vanhin tytär oli hankkinut parvekkeelle ihanan lyhdyn ja siihen kynttilän. Sikäli sopivaa, että jo keväällä tähän asuntoon muuttaessani olin ajatellut, että parvekkeelle pitäisi saada sellainen viimeistään synkkenevien syysiltojen iloksi. Mielestäni en ole tästä lasten kanssa koskaan puhunut, joten kymmenen pistettä oikeasti tarpeellisen ja iloa tuottavan lahjan keksijälle.

Nuorempien siskojen hankkimat suklaat ja joulukoristeet synnyttivät myös riemua, varsinkin kun lupasivat ottaa mukaan oman minikuusen, kun tulevat luokseni joulunviettoon. Saadaan sitten ripustaa tontut siihen. Suklaat on kyllä jo syöty. Erityisesti kolahti keskimmäisen askartelema Minion-tuoppi, jonka sisältä paljastui Haisuli vaapukkamehuvarkaissa -kynttilä. Pohdin jo, että onko tässä jokin piiloviesti isin saunajuomiin liittyen, mutta kätyri koristikin kuulemma ”kahvimukia”.

Kaikkien itsetekemät kortit olivat kovasti tekijöidensä näköisiä ja niihin oli panostettu aikaa ja ajatusta. Koskettavat sanat ja hersyvä huumori laittoi #superisi:n alahuulen väpättämään ja roskan silmään. Sen lisäksi, että tyttäreni ovat kauniita, ovat he myös herkkiä ja nokkelia. Selvästi isäänsä tulleet. Olen ottanut sellaisen säilytyslinjan, että pidän aina jokaisen lapsen viimeksi antaman kortin tallessa siihen saakka, kunnes mahdollisesti saan seuraavan. Tämän pidemmäksi aikaa en ala vanhoja askarteluita hilloamaan, mutta kuvat otan tietysti muistoksi. Joku saattaa pitää minua tunteettomana, mutta minulle muistot eivät ole tavaroissa vaan sydämessä.

Seuraavaksi pitäisi keksiä jokaiselle lapselle sopivat aineettomat joululahjat. Onko ideoita? Millaisia lahjoja sinä olet antanut ihmisille, joilla on jo lähes kaikkea, ja jotka eivät oikeasti tarvitse enää mitään lisää?

Kategoriat
minimalismi

Älä osta mitään?

Minimalismiin pyrkiminen on usein helpointa aloittaa vanhoja turhia tavaroita karsimalla. Tämä ei kuitenkaan auta, jos yhden poisheittäessään hankkii tilalle kaksi uutta. Ostamisessahan ei sinänsä ole mitään väärää ja joitakin asioita on pakkokin hankkia säännöllisesti. Minimalistina pyrin kuitenkin itse hallitsemaan ostoksiani enkä halua enää antautua kulutushysterian valtaan.

Olen esimerkiksi ottanut käyttöön aloitteleville minimalisteille tyypillisen 30 päivän ostoslistan. Jos haluan ostaa jotakin, laitan sen puhelimen muistiossa olevalle listalle ja perään parasta jälkeen -päivämäärän. Jos vielä kuukauden päästä koen oikeasti tarvitsevani kyseistä asiaa, annan itselleni luvan ostaa sen hyvällä omallatunnolla. Näin opin pikkuhiljaa erottamaan todelliset tarpeet ohimenevistä mielihaluista. Tällä hetkellä omalla ostoslistallani on mm. wokkipannu ja lasten sinne vaatima leivänpaahdin. Aiemmin olisin marssinut välittömästi kauppaan ja ostanut molemmat. Nytkin olen jo katsellut erilaisia vaihtoehtoja ja tiedän millaiset hankin, jos ne vielä kesäkuussa vaikuttavat välttämättömiltä ostoksilta.

Toinen hyvä tapa tavaramäärän hallintaan on luopua jostakin aina, kun jotakin on pakko hankkia. Minulla oli aiemmin taipumusta säilyttää vanhoja sukkia ja alushousuja pahan päivän varalle, vaikka niistä tulvi läpi valoa. Joskus pyykkipäivän aamuna, kun mitään muuta ei ollut sukkalaatikossa jäljellä, oli pakko turvautua rikkinäisiin tai parittomiin yksilöihin. Lopulta päätin ostaa nipullisen uusia ja heitin julmasti kaikki yksinäiset ja elämänkolhimat menemään. Jos turhaa tavaraa on kaapeissa vielä paljon, voi siirtyä järeämpiin aseisiin ja päättää poisto–hankinta -suhteeksi 2:1 tai jopa 3:1. Eli aina kun hankit esim. uuden vaatteen, heität kaksi tai kolme kierrätykseen.

Olennaista on pitää mielessä, ettei tyhjän tilan raivaaminen ja tavarasta eroon pääseminen ole kuitenkaan itsetarkoitus. Tärkeämpää on, että tilalle saa enemmän aikaa ja energiaa, joka vapautuu ylimääräisen omaisuuden järjestelyltä, siivoukselta, ahtaudelta, mielihyväshoppailulta ja turhien ostosten aiheuttamalta huonolta omaltatunnolta. Tämän kaiken vapautuneen kapasiteetin voi sitten suunnata siihen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Omiin unelmiin ja tavoitteisiin pääsemiseen, ihmissuhteisiin ja rakkauteen, luovuuteen ja hyvinvointiin. Siitä minimalismissa on ennen kaikkea kysymys.